"Rakkaus voimisteluun pysyi, vaikka palautuminen oli rankka ja kehitykseni otti takapakkia" Elisa Ärmänen

Moi! Olen 17-vuotias Elisa, ja tällä hetkellä valmennan telinevoimistelun kilparyhmää ja voimistelen telinevoimistelussa myös itse kilpatasolla. Nyt kesällä viikkoni täyttyvät viidestä treenikerrasta, neljästä valmennuskerrasta sekä kahden viikon kesätyöstä JoenVolille op:n sponssaamana. Tie tähän pisteeseen alkoi 4-vuotiaana satujumpasta. Tähän ryhmään päädyin äitini takia ”turvallisuus syistä”, koska olin (ja olen edelleen) kuulemma aina liikkeessä. Sen jälkeen minun oli pakko päästä kokeilemaan balettia, joka osoittautui todella tylsäksi. Sen jälkeen jatkoin telinevoimistelua alkeisryhmässä ja sitten seuraavana vuonna jatkoryhmässä, jossa kerkesin olla puoli vuotta, kun minua pyydettiin kilparyhmään. Äitini ei ollut miettinytkään tällaista vaihtoehtoa, mutta olin niin innoissani, että aloitin kilparyhmässä heti joulun jälkeen.


Ensimmäiset kisani olivat, kun olin kahdeksan vuotias. Niistä minulla ei ole hirveästi muistikuvia. Oli varmaan niin jännittävää. Toisista kisoistani muistan, että minua harmitti hirveästi, etten voittanut. Hupsu pikkutyttö. Minulla kesti vuosia, että ymmärsin, ettei ollut kyse voittamisesta. Ensimmäisen mitalini sain vasta 14-vuotiaana E-luokan nojapuilta. Nojapuut on aina ollut lempitelineeni ja olin niin onnellinen, että aloin itkemään palkintopallilla. Se oli puhdasta onnea onnistumisesta asiassa, jota rakastaa.


Kilpaurheilu oli perheelleni aivan uusi juttu, kun sen aloitin, ja aina, kun uusi luokka oli tähtäimessä, äitini kysyi ”Ai aiotko sinä vielä päästä seuraavaan luokkaan?”. Nykyään se on aivan normaalia, jos sanon, että aion saavuttaa jotain. Toki vanhempani ovat aina tukeneet minua, enkä olisikaan näin pitkällä ilman kodin tukijoukkoja.

Myös telinesalin tukijoukot ovat olleet minulle aina tärkeitä. Nuorempana minulla vaihtui usein valmentajat ja teini-iän saapuessa alkoi myös ryhmät vaihtua, kun monet lopettivat tai vaihtoivat toiseen lajiin. Silti jokaisella valmentajalla ja ryhmällä on ollut merkitys voimistelu-uralleni. Kaikki muut ikäiseni telinevoimistelijat ovat lopettaneet jo ja olenkin Joensuun vanhin telinevoimistelija. Se ei kuitenkaan menoa haittaa, vaikka aluksi tuntuikin hassulta voimistella itseään 8 vuotta nuorempien kanssa. Minun niin huippu valmentaja, Emmi, osaa tehdä treeneistä sellaiset, että kaikki pystyvät harjoittelemaan oman tasonsa mukaan iästä riippumatta.


Noin puolitoista vuotta sitten olkapääni kipeytyi treenaamisesta ja noin vuosi sitten se leikattiin. Rakkaus voimisteluun pysyi, vaikka palautuminen oli rankka ja kehitykseni otti takapakkia. Vasta kuukausien jälkeen leikkauksesta pystyin tekemään kaikkea, mitä ennenkin, mutta se, että edes pääsin telinesalille toi minulle onnea. Nyt kuitenkin olen hurjan paljon taitavampi, kuin ennen olkapää leikkausta ja pystyn voimistelemaan täysillä.


Valmennus-urani alkoi 13-vuotiaana alkeisryhmän apuohjaajana. Olin jo monta vuotta aiemmin päättänyt, että haluan valmentaa vanhempana. Kerkesin olla vain yhden vuoden alkeisryhmässä valmentajana, kun minua pyydettiin apuohjaajaksi uuteen kilpailuihin tähtäävään ryhmään. Siitä asti, nyt jo kolmatta vuotta, olen valmentanut nykyistä ryhmääni. Hieman alle puoli vuotta sitten ryhmän päävalmentajan jäädessä äitiyslomalle rupesin valmentamaan ryhmää yhteisvastuussa läheisimmän jumppakaverini Venlan kanssa. Jo pienenä päädyimme Venlan kanssa samaan kilparyhmään ja meistä kehittyi hyvät ystävät monien treenituntien ja treenien jälkeen pukkarissa nauramisien jälkeen. Joku päivä sain unelman, että isona haluan valmentaa Venlan kanssa kilparyhmää ja tässä sitä nyt ollaan.

Vaikka minulla onkin oma voimistelu-ura vielä kesken, on valmentaminenkin minulle todella tärkeää. Haluan koko ajan oppia uutta valmentajana ja voimistelijoiden kasvaminen pikku jumppareista jo hieman vanhempiin kilpavoimistelijoihin on ollut hienoa. Parasta valmentamisessa on se, kun keksii jonkun uuden jutun, millä voimistelija oppii uuden liikkeen tai muuten kehittyy huimasti. Valmennus on mielessäni vapaa-ajalla vähintään yhtä paljon kuin oma voimistelu.

Nyt kesällä on ollut ihan huippua päästä JoenVolille kesätöihin, koska pääsee tekemään muitakin juttuja kuin valmentamaan ja voimistelemaan. Esimerkiksi Pop-kadun temppupistettä pitäessäni pääsin jakamaan voimistelun iloa monille seurankin ulkopuolella. Vaikka välillä onkin rankkaa, kun viikot täyttyvät voimistelusta, töistä ja koulusta, on se silti minulle rakas laji, jota en ikinä luovuttaisi.