"Valmentaminen on mulle se juttu. Se, kun saan nähdä lasten kehittymisen sekä kasvamisen lapsista nuoriksi ja nuorista jopa aikuisiksi." Emmi Väänänen

Moikka! Oon 20-vuotias Emmi, JoenVoLin telinevoimistelun lajivastaava ja aikalailla päätoiminen valmentaja. Mun elämä koostuu pitkälti telinesalin ovien sisäpuolelle, jossa kasvatan tulevaisuuden tähtiä muiden valmentajien kanssa. Tällä hetkellä valmennan telinevoimistelun kilparyhmiä, pidän iltapäiväkerhoa sekä hoidan meidän toimistotöitä. Jumppahetkiä elämääni on kertynyt jo 15-vuotta, nuoresta iästäni huolimatta. Nyt pääsette kuulemaan mun tarinan.


Jumppaurani alkoi 5- vuotiaana Joensuun Katajassa, kun tulin siskoni perästä telinesalille. Jo ensimmäisten jatkoryhmän treenien jälkeen silloiset balettiharjoitukset unohtuivat, koska minua kysyttiin mukaan telinevoimistelun esikilparyhmään. Olin asiasta ollut enemmän kuin innoissani, äiti kertoi. Muutaman kuukauden jälkeen esikilparyhmästä, olin siirtynyt kilparyhmään. Aika pikaisesti ryhmämme siirtyi ohjaajan perässä JoenVoLille.

Telinevoimistelua harrastin noin 5 vuotta, ryhmämme sekä valmentajamme vaihtuivat paljon. Tämä ei kuitenkaan rakkauttani voimisteluun ollut hetkauttanut. Telinevoimistelua harrastaessani olin aika pieni, enkä tuosta ajasta kovin hirveästi muista. Paljon on äiti ja isi, sekä kuvat kertoneet…

Yhden asian kuitenkin kirkkaasti muistan voimisteluajoilta, tosin TeamGymin puolelta. Nauran aina itku silmässä, kun isi sanoo, kuinka kuskasi meitä kisareissuilla. Oikeastaan hän kuskasi yhdellä reissulla Tampereelle, eikä sen jälkeen varmasti enää halunnut. Meitä oli autossa kuusi 10-11 vuotiasta tyttöä (yhtä räväköitä persoonaltaan kuin minä) + iskä. Menomatka oli ollut hiljainen, tulomatka ei niinkään. Matka oli ollut naurun täyteinen, unohtamatta täysillä soivaa suomipoppia radiosta sekä pienten lasten sokerihumalaa kultavoiton jälkeen. Iskä ajaa kuitenkin rekkaa työkseen… Mutta veikkaan vaan, että nuo on ollut hänen elämän pisimmät 6 tuntia ikinä. Sori isi tästä, puspus.

Parhaimmillaan voimistelin 5 kertaa viikossa 2,5-3 h kerrallaan. Tämä on vaatinut vanhemmiltani hurjasti, kun telinesalin ja kodin väli on kuitenkin 25 kilometriä. Voin vain ihailla, kuinka he ovat jaksaneet katsoa ne kiukkupuuskat huonosti menneiden harjoitusten jälkeen ja ne ilon hetket, kun äitikin oli melkein joka kisoissa mukana. Kotona kannustusta, tukea ja turvaa ei minulta puuttunut. Minulla on rakastavat vanhemmat, jotka tukevat päätöksissä. Olivat ne mitä hyvänsä.


Vuonna 2010 ryhmämme päätti aloittaa kilpailemisen myös teamgymin puolella. Kilpailuvuosia TeamGymissä minulle kertyi kaksi. Voitimme monen monet kisat Sparks-joukkueemme kanssa ja voimistelu-urani huipentui junioreiden SM- hopealle, jonka jälkeen olin päättänyt lopettaa. Asia oli tullut äitille ja isille suurena yllätyksenä. Tiesivät kyllä motivaation puutteesta, mutta eivät uskoneet sentään voimistelun loppumiseen. Näin aikuisiällä voin sanoa, että kadun lopettamista aika paljon… Ilo on kuitenkin ollut huomata kuinka joukkuekaverit ovat päässeet pitkälle omalla urallaan niin Suomen tyttöjen sekä naisten maajoukkueisiin sekä EM-kisoihin saakka.

Voimisteluharrastuksen loputtua telinesalilta poissaolo oli vaikeaa. Se on kuitenkin osa elämää, toinen koti. Tällöin päätin rueta valmentamaan. Aloitin alkeisryhmistä, siirryin jatkoryhmiin ja tästä luonnollisesti kilparyhmiin. Koulutuksia olen vuosien varrella paljon käynyt, virheitä tehnyt ja niistä kantapään kautta oppinut.

Valmentaminen on mulle se juttu. Se, kun saan nähdä lasten kehittymisen, sekä kasvamisen lapsista nuoriksi ja nuorista jo jopa aikuisiksi. Sekä se kuinka opin joka päivä uutta, oli ne sitten ilmeet, eleet, tunteet, mitkä hyvänsä. Siksi varmaan ammattikoulun jälkeen ei kampaajan hommat hirveästi kiinnostanut ja hain valmentajan ammattitutkintoon. Tuolta valmistuin joulukuussa 2018. Kuusi vuotta olen nyt valmentanut, mutta urani on vasta alussa. Paljon on vastuuta tullut, varsinkin nyt joulukuussa 2019, kun astun pohjoisten alueminoreiden johtoon. Tämä on taas uusi askel valmentajaurallani, jännittävää.

Ilman JoenVoLia, huippuja valmentajia, joukkuekavereita sekä ihania lapsia minä en olisi minä. Tässä vaiheessa on jo hyvä kiittää kaikkia <3


Paljon onnea 100-vuotias JoenVoLi
Rakkaudella Empsu